perjantai 5. kesäkuuta 2015

Kun aurinko peittyy pilveen

Välillä auringon sijaan voi nähdä vain pilvet. Kun tällainen tilanne tulee vastaan, niin itsekin vähän pelästyy. Olen itse ihminen, joka pyrkii näkemään jokaisessa asiassa aina sen positiivisen puolen. Kuitenkin tulee elämässä näitä tilanteita, jolloin aurinko ei vaan halua näyttäytyä.

Olen ihminen, joka usein yrittää auttaa muita ihmisiä ja menee moniin asioihin aina niin syvälle, kuin vain kykenee. Usein teen muiden ihmisten puolesta paljon asioita ja meinaan unohtaa itseni. Sitten tulee hetkittäin se tunne, että aurinko katoaa elämästä.

Ihmiset tuntevat mut ilonaamana, mutta toisinaan voin minäkin olla surunaama. Pyrin siihen, että en päästäisi vajoamaan liian syvälle apatian kanssa. Pyrin, mutta silloin kun se apeus iskee, niin siihen ei auta mikään, ei auta se, kun joku käskee nauttimaan nuppuun puhjenneesta kukasta tai auringosta, joka paistaa kirkkaalta taivaalta.

Pyrin kuitenkin silloinkin hoitaaa asiani, mutta annan tällaisina hetkinä itselleni luvan olla näkemättä aurinkoa ja olla ehkä hetken astetta hiljaisempi, ei ehkä niin nauravainen, kuin yleensä.

Viime viikonloppuna tuli tällainen tunne. Se vaan syveni mielessä. Mikä siihen voisi auttaa?

Yritin seuraavia konsteja. Laitoin lenkkikengät jalkaan ja lähdin kävelemään, kävelin ja kävelin.Valitsin jalkaani pinkit kengät, niistähän ei voi muuta kuin piristyä? Ei auttanut.
Tein leskenlehdistä sydämen, se auttaa? Ei auttanut.


Yritin katsoa, että nautinko syreenin kukkien puhkeamisesta? En meinannut edes nähdä niitä. 


Miehen tultua töistä, hän ehdotti mulle piknikkiä lähistöllä olevaan Haltialan tilalle.


Sekin oli ihan OK, mutta ei auttanut kuitenkaan sekään.  


Edelleen koitin tunkea jalkani leskenlehtien sekaan. Siitähän on pakko saada energiaa.
Energiaa ei vaan tullut, ei sitten millään. 


Sunnuntaina odotin, että josko olisi parempi mieli. 
Mieli oli edelleenkin samanlainen. 

Lähdin käymään kaverini luona. Hänellä on ihana Merri-koira, 
koiraterapia auttaiskohan se? 
Merrin läsnäolo tietenkin auttoi sen ajan, kun olin siellä.


Tuli lenkkeiltyä ainakin viikonloppuna. 
Olen joskus ajatellut, että käveleminen on parasta lääkettä tällaiselle
olotilalle. Kuitenkaan sekään ei mun olotilaa parantanut.

Alkuviikko meni vielä vähän apatian merkeissä. Tiistaina jossain vaiheessa
alkoi jo vähän aurinko näyttäytymään. Totesin, että mä varmasti
vielä näen sen auringon.

Keskiviikkoaamu aukesi synkkänä ja sateisena.
Seisoin bussipysäkillä menessäni erääseen tilaisuuteen ja 
tiedättekö mitä? Mä näin auringon.

Joten voin sanoa, että kyllä se ilonaamakin joskus on surunaama. 
Pyrin kuitenkin nousemaan aina sieltä suostani.

Maiju

44 kommenttia:

  1. Luulen, että jos on luonteeltaan peruspositiivinen, niin silloin näistä mustista aukoista aina nousee ylös, koska niistä haluaa nousta ja haluaa nähdä sen auringon. Sitten on niitä, jotka vaan haluaa vaeltaa siellä murheen laaksossa ja pitää tiukasti mustia laseja silmillään. Kaikilla kuitenkin joskus tulee aikoja, jolloin sitä aurinkoa ei näy. Onneksi sulla taas näkyy ja pysyköön se kauan sun taivaalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että pysyy. Muistan noin 10-vuotta sitten, kun kärsin työuupumuksesta. Itkin kaksi viikkoa kotona ja hoin itselleni, että "mä en jaksa, mä en jaksa, mä en jaksa". Siihen ei auttanut tasan mikään asia. Kolmannella viikolla mä ikään kuin avasin silmäni ja mietin, että jos mä tuota hoen itselleni koko ajan, niin mä en varmasti jaksa. Sitten päätin, että mä yritän jaksaa. Siitä sitten lähti toipuminen.

      Poista
  2. Lukeudun myös positiivisiin ja iloisiin ihmisiin, noin niinkuin yleensä ainakin. Tästä on seurannut se, että luulen kaikkien odottavan minun olevan aina ja jatkuvasti sitä. Enhän voi olla surullisella mielellä, enhän ole ennenkään ollut. Tottakai olen ollut, mutta pyrin olemaan niin etten näytä sitä. Kaivan positiivisuutta vaikka kiven alta, vaikka sydämessä asuisikin alakulo. En myönnä sitä edes itselleni saatikka muille. Ja joskushan alakulo iskee, elämä on sellaista. Ei se aina tarvitse jotain suurta surua, vaan pienet surut hiipivät mieleen ja jäävät sinne asustelemaan ja niistä on pakko rimpuilla mahdollisimman nopeasti pois. Omat konstini (ja aika hyvin auttavat) ovat kävely sateessa ja tuulessa, mielellään oikein kunnon myräkässä, rantakalliolla makaaminen ja pilvien tuijottelu sekä meren kohinan kuuntelu, kameran kanssa makrokuvailu. Siinä TOP3. Aina on notkosta noustu :)
    Aurinkoista viikonloppua ja ilo palaa kun on palatakseen <3 Välillä on ilonaamankin lupa olla myös surunaama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me taidetaan Arja olla vähän samiksii.... Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten. Se on yksi motto. Kaikki eivät välttämättä tajua edes sitä mun alakuloa... Se voi olla astetta hiljaisempi olemus, eikä ehkä naurata niin paljon, mutta mä yritän... yritän aina niin kovasti kuitenkin.

      Poista
  3. Mun mielestä on ihan ok olla välillä surunaama. Itselläni on tapana piilottaa huumorin taakse omaa pahaa mieltä ja yksikseni sitten käyn asioita läpi ja tihrustelen esim. suihkussa :)
    Onneksi se sinunkin aurinkosia löytyi.
    Oikein aurinkoista viikonloppua Maiju <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tuossa suhteessa vähän samanlainen. Surua en näytä hevillä. Nykyään kyllä saatan kuitenkin siitä vähän puhua.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Välillä pitää ajatella vähän syvällisemmin asioita

      Poista
  5. Maiju, se että jos koskaan olisi muita tunteita kuin ilo, tekee ilon tyhjäksi. Itsekin olen ilopilleri (hekoheko) ja surkeilen aika ajoin. Se menee ohi. Jos ei, niin siihenkin saa apua ☺Itse olen kokenut haastavaksi sen, kuinka ihmisillä on vaikea ottaa muita kuin positiivisia tunteita vastaan. On helppo sanoa, jos joku tekee onnelliseksi. Mutta jos sanot, että minulle tuli tuosta paha mieli : olet outo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä pitää välillä käydä pohjalla, jotta näkisi taas ilonkin. Olen joskus ollut vähäån pidempäänkin pohjalla, mutta rimpuillut sieltä ylös ;)

      Poista
  6. Juu , miekin olen pohjiltani iloinen luonne. Harvoin jaksan olla surunaamana, mutt niitä hetkiä tulee ja menee. Mutta en halua lääkitystä vaikka sitä tarjoataakin kovin helposti. Tiedän itsestäni jo sen verran että normaali työ ja kotiaskartelu kantaa vaikeammankin asian yli. Ja Taasen paistaa aurinko vaikka ei aina kokonaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan se tulee jokaiselle joskus se apatia... syystä tai toisesta. Kun kuitenkin pyrkii siitä sitten pääsemään yli, niin voi taas nauttia sen auringon saapumisesta.

      Poista
    2. Täälläkin on notkoissa käyty eräänkin kerran... ja aina olen rimpuillut itse ylös...joskus se kestää vähän kauemmin mutta aina olen noussut. Aikani itken ja märisen ja sitten yks kaks sen vaan huomaa että joku päivä onkin vähän aurinkoisempi... Viime kesänä oli vähän hankalampi jakso, mutta siitäkin selvisin; ystävien ja läheisten tuella.
      Itse lukeudun niihin joista varmastikin näkee jos olen alamaissa... jossain vaiheessa vain kertakaikkiaan tulee itku enkä voi sille mitään. Joskus jopa autossa itkettää yksinään niin että miettii pystyykö menemään esim. kauppaan. Ja niin kuin olen jo monta kertaa sulle sanonut niin sun ansiosta ole oppinut katsomaan elämää paljon paljon positiivisemmin. Mutta se että on positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen (millaisena sinut näen ja tunnen) ei tarkoita sitä etteikö saisi tai voisi olla joskus allapäin tai uupua kaiken keskellä. Useinhan meidät yllättääkin se että positiivinen ja muiden silmin vahva ihminen uupuu ja/tai masentuu.
      On herkän ja samalla vahvan ihmisen merkki, että tunnustaa sen ettei aina olekaan niin aurinkoinen millaisena muut ehkä henkilön näkevät.

      Positiivisuus ja aurinkoisuus on upea asia, mutta niin herkkyyskin ja pilvisemmät päivät. Aina ei tarvitse jaksaa olla naurunaama. Ja sen saa sanoa ihan reilusti.
      Mulla on omat syyni miksi menen välillä pohjamutiin; syyt juontavat pitkältä ajalta. Tapahtuu jotain joka vie multa uskon itseeni - mutta sitä tapahtuu entistä harvemmin. Tiedän että notkahduksia tulee, mutta tiedän myös sen, että selviän niistä. Tällä hetkellä voin itse nauttia auringosta. Huomisesta en tiedä. Mutta mulle riittää tämä hetki.

      Poista
    3. Näinhän siinä välillä käy, että se vahvakin ihminen väsyy. Näin on itsellenikin käynyt monta kertaa. Kuten joskus leikkisästi olen sanonut niin mulla kävi niin askartelu kanssa... Siinä tuli ihan totaalinen uupuminen. Mä väsyin siihen hommaan niin, että se alkoi lopulta mua ahdistaa ihan kamalasti. Sitten löysin muut jutut elämääni... Jännää on se, että mistä ne ahdistukset voivat tulla ;)

      Poista
    4. Ja sekin on totta niin kuin tuossa alempana sanot että vahvasti tunteva ihminen on herkillä silloin kun tulee se vaikea hetki. Kun ei enää jaksakaan nähdä sitä aurinkoa... Mutta sekin on sitä elämän rikkautta :)

      Poista
    5. tunne ihminen henkeen ja vereen ;)

      Poista
  7. Voi Maiju, oli jotenkin vaikea kuvitella sinua ilman aurinkoa - mutta jo aikoja sitten kirjoitin postauksen "Jokanaisella on oikeus apatian päivään" - ja niin on sinullakin.
    Joskus ne pilvet vaan ovat olemassa - ja silloin ei auta kun antaa itsensä ladata akkuja siellä harmaassa säässä. Sillä aina, ihan aina sen harmaan sään jälkeen paistaa se aurinkokin.
    Kiitos kirjoituksestasi ja avoimuudestasi - vaikka oletkin positiivisuuden lähettiläs meille muille, niin sitä enemmän sinun asennettasi arvostan, kun tiedän, että siellä taustalla on ihminen, joka uskaltaa kulkea varjossakin - ja löytää sen auringon jälleen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunteva ja oikein syvästi tunteva ihminen on täälläkin. Sanon aina, että minä olen tunne ihminen niin hyvässä kuin pahassa. Kaikissa tunteissa mennään korkealta ja kovaa ;)

      Poista
  8. Kaikilla, siis myös niillä positiivisimmillakin ja valoisimmillakin ihmisillä on oikeus ja aika olla joskus vain itseään varten, alakuloinenki. Ei ole kuule sinun tehtävä pitää kaikkia muita pirteänä ja tsempata, ota aikaa myös itsellesi ja ole terveellä tavalla itsekäs!
    Mutta eikö ole toisaalta ihanaa tuntea kaikki tunteet, myös ne surulliset fiilikset ja siihhen vastapainoksi aivan mielettömiä flow-tunteita, onnea, innostusta, iloa!
    Aurinkoa päivääsi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mapsi... Välistä on tunne, että pitää tsempata muut pysymään sillä hyvällä fiiliksellä.. itseään kuuntelematta... ja sitten tulee se down tunne itselle. Aina mä olen suostani vielä noussut ja nousen edelleenkin. Ihanaa muuten oli kuulla sinustakin ;)

      Poista
  9. <3 Oot Maiju niin ihana ja silloin kun positiivinen ihminen kadottaa auringon, vaikka hetkeksikin, niin se huolestuttaa. <3 Onneksi aurinko palasi ja keskiviikkona olikin huikean kiva päivä vieläpä. <3

    VastaaPoista
  10. Näin se ainakin mulla menee, että välillä on käytävä vähän syvemmällä muistaakseen miksi kannataa nousta pintaan. Ja pääasia että se aurinko löytyy, sitten taas kun sen aika on.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juuri sevpääsdia, että sieltä pääsee nousemaan takaisin pintaan.

      Poista
  11. Ihana, erilainen postaus sinulta <3 Paljon tsemppiä! Jos seuraavan kerran vajoat, muista että me kaikki sun blogin lukijat lähetetään paljon positiivista energiaa sinulle päin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä on hyvä muistuttaa, että minäkin olen vain ihminen ja mullakin voi olla murheita, vaikka sitä ei aina monet uskoisi 😀

      Poista
  12. Ihan jokaiselle tulee joskus vähän surullisempia hetkiä... itselle parasta on lähteä kaksin kamerani kanssa merenrantaan. Siellä saattaa kyllä pari kyyneltä tulla seuraksemme, mutta paremmalla mielellä sieltä yleensä poistun.
    - Oikein ihanaa viikonloppua ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin me varmaan teemme. Itkemme jokainen jossain itkumme ja mielellään yksin :)

      Poista
  13. Itse kullekin näitä synkempiä päiviä tulee. Kun ei vaan jaksa, halua eikä mitään. Sinustakin saa blogissa duracell-pupu mielikuvan, joka aina vaan jaksaa ja jaksaa eikä hymy hyydy. Toivon, että tämäkin synkempi jaksosi menee nopeaan ohitse ja jaksat jälleen iloita kaikesta mitä koet :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai mä olen vähän durasell ja se voi olla se syy miksi mä välistä hyydyn :)

      Poista
  14. Ihminen ei ole kone - tästä sen näkee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tästä sen näkee... Varmaan meidän kaikkien koneistot hyytyy aina välistä :)

      Poista
  15. Upean rehellinen ja avoin postaus. Kiitos Maiju! Jotenkin lohdullista huomata, että ne aurinkoisimmatkaan ihmiset eivät aina ole aurinkoisia. Enkä siis ole ainut :) Onneksi se aurinko löytyi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hyvä välistä näyttää, että ihmisiähän mekin vaan ollaan. Aurinko paistaa tänään taas.

      Poista
  16. PS. Muuten nuo keltaiset ovat miusta voikukkia; joihin miulla on viha-rakkaus-suhde ! Niin kauniita mutt kaikki pitäis nyhtää ylös pihaltani. Olen niille allerginen !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ne varmaan voikukkia... Mä olen huono näissä luonnontiedejutuissa :)

      Poista
  17. Ihana koiruli. Ei kukaan jaksa aina olla iloinen, sekin on vaan hyväksyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Aina ei pysty valitsemaan sitä olotilaansa :)

      Poista
  18. Ei Maiju kukaan, ei edes se iloisinkaan, jaksa ihan aina. Kuten Outi tuolla edellä hyvin sanoi, on välillä ihan ookoo olla surunaama. Kyllä sen kaikki ymmärtää. Tärkeämpää siksi onkin, että ymmärtää sen myös itsekin, ja antaa surulle ja alakulolle sen vaatiman ajan. Tsempposta Maiju! Aurinkoa ja päivänpaistetta <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, pitää olla itselleen armollinen ja hyväksyä tämä asia. 👍

      Poista

Kiitos kommentistasi. Tervetuloa uudestaan.