perjantai 6. heinäkuuta 2018

Alzheimer ravistelee välillä lujaa

Kirjoitin joskus, että Alzheimer on koko perheen sairaus, se postaukseni löytyy täältä. Kerroin kuinka suljen äidin oven usein kyyneleet silmissä. Kesäkuu oli itselleni hyvin rankkaa aikaa ja myös muille sisaruksilleni. Äidin tilassa oli kamala piikki alaspäin ja mietin, että palaako äiti vielä takaisin siitä mihin oli vajoamassa. Äitini joutui sairaalaan kesäkuun puolessa välissä. Kun menin työpäivän jälkeen häntä katsomaan siskon tytön kanssa, minua odotti siellä ihminen, joka luonteensa puolesta ei varmasti ollut minun äitini. Minun äitini on se, joka on aina positiivinen ja hyvin sopeutuvainen aina kaikkeen. Sisaruksistani joku sanoi, että kyseessä oli kuin neljä vuotias, joka jätetään kesäsiirtolaan vasten tahtoaan. Äitini roikkui kiinni hihassa ja rukoili, että "ottakaa mut mukaan täältä, että en kuulu sairaalaan". Koitin selittää äidilleni, että ikävä kyllä emme voi ottaa sinua mukaan, että sinun pitää jäädä tutkimuksiin. Äitini ei ymmärtänyt ollenkaan, että miksi jätämme hänet sairaalaan, eikä hän voi tulla mukanaan kotiimme. Ymmärsin sen, että sairaala varmasti on muistisairaalle vaikea paikka, hänet vietiin pois kotoa tutusta ympäristöstään. Vedin välillä aurinkolasit silmilleni ja pidättelin itkua ja sanoin, että "äiti, sinun pitää jäädä sairaalaan". Voi ette usko, miltä se tilanne tuntui. Lähdimme siskon tytön kanssa sairaalasta itkua pidätellen ja hokien, että "tuo ei ollut äiti, tuo ei ollut mummi". Jos vaan olisi ollut mitään mahdollisuuksia, olisin ottanut äidin mukaan, mutta kun ei vaan ollut.





Olin seuraavana päivänä lähdössä työreissulle Osloon ja mietin, että miten tulen selviämään matkasta. Päätin, että yritän vaan olla ajattelematta asiaa. Toivoin, että en saa matkalleni huonoja uutisia sisaruksiltani. Koitin olla seuraamatta somesta viestittelyä. Koitin olla hajoamatta.

Kun tulin kotiin, kuulin, että tilanne oli parempi ja äiti oli taas oma positiivinen itsensä. Muisti vaan ei oikein toiminut. Kävin äitiä katsomassa sairaalassa päivittäin. Sattui olemaan kesän kauneimmat päivät ja kuskasin äidin pyörätuolissa istumaan sairaalan puutarhaan. Siellä kuuntelimme lintujen laulua ja juttelimme niitä ja näitä. Äitini katseli sairaalan ikkunoita ja ei tuntunut aina oikein hahmottavan tilannettaan, että missä oli ja miksi. Asiasta keskusteltiin, mutta nämä asiat pysyvät vain hetken mielessä. Sitten taas aloitimme samat asiat uudestaan ja sama kysymykset tuli uudestaan. Koitin kärsivällisesti vastata asiat uudestaan.



Näin nämä vierailut sujuivat useina päivinä.



Äiti asuu vielä kotona ja kotihoitoa on nyt lisätty. Sisarukset käyvät myös useamman kerran päivässä häntä katsomassa kotona. Välillä tilanne on hyvä ja välillä elämä potkii.

Surullisia on ne hetket kun äiti ei muista, kuka olen. Menen ovesta sisään ja äiti katsoo, että "tekö sieltä tulitte? Odotin toista henkilöä". Kysyn, että että ketä odotit? Äiti vastaa, että "odotin sitä naista, joka hoitaa minun raha-asioitani". Vastaan, että minä olen se nainen. Olen hoitanut niitä jo kohta 10 vuotta. Äiti katsoo ja sanoo, että "muistin, että se nainen on ihan eri näköinen". Kyllä me sitten ollaan kohta yhteisymmärryksessä, että minähän se olen. Tiedän, että se on tuo sairaus, joka tämän tekee, mutta silti se tuntuu pahalta, ehkä eniten äidin puolesta olen surullinen.



Tiedän, että monet itkut tulen varmasti vielä itkemään, helppoa tämä ei ole, mutta yritetään pysyä positiivisella mielellä. Tämä on ollut yksi syy myös bloggaamisen vähentämiseen. Kun voimavarat ovat vähissä, niin pitää vähentää sieltä mistä pystyy. Äiti on kuitenkin se tärkein juttu tällä hetkellä. Sanon aina äidille, että kun hän on hoitanut meitä pienenä, niin me hoidamme kyllä häntä nyt.



Meillä on myös päiviä, jolloin muisti pelaa paremmin ja ollaan paremmalle fiiliksellä. Niistä päivistä pitää nauttia ja olla onnnellinen. Äiti <3

Maiju

26 kommenttia:

  1. Muistisairaudet ovat niin kauheita. Ne todellakin ovat koko perheen sairaus. Eikä sitä oikein ymmärrä, ellei ole itse sitä kokenut tai sivusta seurannut. Meillä tällainen luku elämässä päättyi viime marraskuussa. Viimeiset kaksi vuotta olivat raskaita kaikille, mutta etenkin anopille, jonka omatoimisuus ja elämänhallinta suorastaan romahtivat. Hänen sairautensa ei koskaan (onneksi) edennyt siihen pisteeseen, että hän olisi unohtanut, ketä olemme. Vielä viikko ennen kuolemaansa hän tunsi meidät kaikki, vaikka muuten asiat olivat mielessä kovasti sotkussa ja poikaansakin piti 30 vuotta nuorempana kuin tämä on :) Kyllä hänen jutuilleen välillä sai nauraakin, vaikka toisaalta surulliseltakin tuntui.
    Voimia sinulle ja teille! Äidilläsi on paljon rakkautta ympärillään! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin sen ymmärtää, kun kokee sen itse. Välillä on hyviä päiviä ja välillä huonoja. Yritän arvostaa niitä jokaista <3

      Poista
  2. Työskentelen itse dementiaosastolla ja muistisairaus on kyllä niin omaisten sairaus :/. Ikävää katsoa, kun omaiset lähtevät itkien pois, kun oma äiti tai isä ei ole tunnistanutkaan ja on saattanut haukkua omaiset tai pelästynyt heitä. Mutta sitten ne pienet hetket, joissa muistisairas on oma itsensä, ovat niin tärkeitä <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Laura, arvostan teitä, jotka jaksatte tehdä tätä työtä. Minäkin yritän muistaa aina ne meidän hauskat hetket.

      Poista
  3. Voimia Sinulle! Ihana, että huolehditte äidistänne. Sydäntäni lämmittää aina, kun aikuiset lapset sanovat juuri nuo sanat: meidän äiti huolehti meistä, kun olimme pieniä, nyt on meidän vuoro <3 Tuossa kiteytyy rakkaus ja perhe <3 *halaus* Kuitenkin on tärkeää muistaa pitää myös itsestään huolta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on se asia, jota sanoin juuri äidille, kun hän sanoi, että "ihanaa kun jaksatte käydä täällä". <3

      Poista
  4. Omien vanhempien sairastumista ja voinnin heikkenemistä on rankkaa seurata vierestä. Luopuminen tekee niin kipeää. Tiedän, sillä menetin molemmat vanhempani viime talvena. Äitini ei tunnistanut minua pariin viimeiseen vuoteen lainkaan. Hän luuli keskimmäistä tytärtäni minuksi ja minä olin joku vanhempi täti- ihminen. Äiti itse oli 38- vuotias- ikuisesti!
    Nyt tyhjennämme siskojeni kanssa vanhempiemme kotia. Ikävä on suuri, mutta suru on muuttunut lempeäksi ja rakkauden täyttämäksi tunteeksi. Vanhemmillamme on nyt hyvä olla.
    Voimia sinulle ja äidillesi. Rakkaus on tärkeintä❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä myös menee lapset sekaisin. Välillä on hyviä ja kirkkaita hetkiä <3

      Poista
  5. Voi sinua! Tällaiseen ei ole mitään muita sanoja kuin voimaa teille kaikille. <3 Elätte todella rankkoja aikoja.

    Blogisi pysyy varmasti hengissä, vaikka hieman hellittäisitkin täällä. Jaksamisia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin se pysyy hengissä. On vaan hyvä kertoa, että mistä johtuu, jos ei vaan voimat riitä kaikkeen <3

      Poista
  6. Toivon sinulle voimia ja äidillesi vielä monia hyviä hetkiä.

    Minun äiti asuu nykyisin hoivakodissa juurikin alzheimerin takia. Se, että äitini on usein ahdistunut on raskasta seurattavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella se on rankkaa, varmaan meille omaisille rankemaa <3

      Poista
  7. Tiedän tunteet. Itsekin toiminut äidin omaishoitajana . Teen ruuat, käyn ostokset hoitamassa, maksan laskut ja siivoan äidin asunnon. Onneksi pikkusisko tulee Puumalasta kun tarvii äitiä viedä lääkäriin tai muistipolille. Ei tarvitse miun ottaa sitä varten vuosilomapäiviä töistä. Muuten ois vaikea noita hoitaa. Joskus on vain jäävättävä omat tunteet. Mutta se kostautuu myöhemmin. Ja paljon myös tulee kuitattua huumorilla, muuten en jaksais.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on jaettu jutut vähän eri sisarusten kesken. Töistä on niin vaikea olla poissa tiettyjen juttujen takia, onneksi on sisko, joka ei ole enää työelämässä <3

      Poista
  8. Täällä myötätuntokyyneleitä vuodatetaan, voimia sinne <3

    VastaaPoista
  9. Jaksamista maiju.

    Oma kahdeksankymppinen äitini on vielä terävä päästään ja on vielä jaksanut matkustellakin vaikka kulkeminen on huonontunut parin viime vuoden aikana. Hän on vain muuttunut hamstraajaksi, olenkin viime aikona käynyt siivoilemassa ja järjestämässä, heittänyt pois kassikaupalla sadoista lehdistä tyhjien jugurttipurkkien kokoelmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan vielä ajat silloin 10 vuotta sitten. Silloin meillä alkoi pikkuhiljaa nämä asiat hiipimään. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Joo tuo on jännä tuo hamstraus <3

      Poista
  10. Läheisen muistisairaus on todella rankkaa, tiedän sen. Ja tiedän miltä tuntuu lähteä itkien, kun toinen rukoilee ottamaan mukaan ja yrittää tulla lukitusta ovesta. Ja sinun on pakko sanoa ”ei, et voi tulla!” Voimia <3

    VastaaPoista
  11. Tämä teksti kosketti ihan hurjan paljon. LÄmmin halaus ja voimia tuhannesti <3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taru. Tässä kerron vain pintaa, syvemmät asiat koetaan sitten keskenämme ❤️

      Poista
  12. Muistisairaus on aina, ihan aina vaikea paikka kaikille läheisille. Tämä toi niin elävästi mummin mieleen. Paljon jaksamista Maiju <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistisairaus on ❤️ Kiitos Satu ❤️

      Poista

Kiitos kommentistasi. Tervetuloa uudestaan.