keskiviikko 22. elokuuta 2018

Kun alhzeimer vie muistot

Viime viikkoina olen välillä itkenyt ja kironnut tuota kavalaa tautia, joka on viemässä äitiäni mennessään. Olen sanonut, että Alhzeimer on ikävä tauti. Kun ihminen elää usein muistoista, niin tämän taudin kanssa kaikki muistot katoaa. Olemme edenneet vaiheeseen, että osa asioista on kadonnut nähtävästi kokonaan ja osa asioista muistetaan. Minua äitini ei ole tuntenut enää kuukauteen varmaan kertaakaan.

Viime viikko oli todella paha. Äitini joutui sairaalaan ja se sekoitti hänet taas totaalisesti. Uudet asiat tuottavat usein pahoja pelkotiloja. Niin paha, että olisi tehnyt usein mieli huutaa tuskasta. Olemme siinä tilanteessa, että joka kerta äitini luona vieraillessani aloitamme esittäytymällä. Hän kysyy, joka kerta, että "anteeksi, mutta kuka sinä oletkaan". Olen usein sanonut, että minua ei tämä haittaa, koska tiedän, että se on tuo sairaus, joka sen tekee. Yksi asia mikä minua sitten haittaa tuossa sairaudessa on ne pelkotilat, joita tauti aiheuttaa potilaalle. Niitä en vaan voi tunteita herättämättä katsoa. Usein olen halunnut vetää aurinkolasit silmilleni kesken vierailun ja alkaa itkemään. Kuitenkin koitan aina tuossa tilanteessa koota itseni ja silittää äidin kättä ja sanoa, että "ei ole mitään hätää". Huonoina hetkinä hän muistaa sen kaksi minuuttia ja sitten taas taas aloitetaan alusta.




Kuitenkin ilahduin kovasti maanantaina kun kävin äitiä katsomassa, että hän oli hyvinkin seesteinen. Puhuimme paljon asioista. Tuntui, kuin häneen olisi tullut rauha ja pelko oli poissa. Tunsin itsekin levollisuutta ja rauhaa. Nyt kun käyn äitiä katsomassa niin äiti joka kerta ottaa kuoleman puheeksi ja sanoo ettei pelkää kuolemaa. Jonain päivänä hän saattoi pohdiskella, että pääseeköhän hän taivaaseen? Vastasin hänelle lohduttavasti, että "äiti, sinä olet ollut niin hyvä ihminen, että sinulle varmasti on taivaspaikka valmiina".

Kun käyn äitiä katsomassa, niin hän kyselee paljon miehestäni ja minusta. Kyselee, että missä olemme tavanneet ja kauanko olemme olleet yhdessä ja tulemmeko toimeen keskenämme. Kun hän kysyi, että missä olen mieheni tavannut, niin vastasin, että "Ruotsin laivalla", niin hän alkoi nauramaan hersyvästi, että "vai että Ruotsin laivalla. Tällaisia keskusteluja meillä on. Hän nauraa asioille kuin kuulisi ne ensimmäistä kertaa elämässään. Niin hän varmasti kuuleekin.



Katsoin viikolla Glen Cambellista kertovan dokumentin, jossa kerrotaan siitä, että kuinka hän sairastui Alhzeimeriin. Dokumentissä haastateltiin hänen perhettään ja ystäviään ja kerrottiin, kuinka sairaus vaikutti heihin. Tunsin hyvin paljon samankaltaisuutta kuin itselläni. Glen Campbell kertoi, että hän on itkenyt ja nauranut paljon, mutta nauraminen on hauskempaa. Tämä on sairaus, joka herättää tunteita sekä sairastuneessa että myös läheisissä. Jos jotain kiinnostaa, niin dokumentti löytyy täältä. Suosittelen ehdottomasti katsomaan, jos aihe on läheinen.

Toivon äidilleni paljon rauhallisia päiviä ja vähemmän niitä pelokkaita.

Maiju

28 kommenttia:

  1. <3 niin tuttua, vaikken näin läheltä päässytkään sitä joka päivä seuraamaan oman Äidin kohdalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuitenkin varmasti tiedät, että mistä puhun. Olen saanut niin paljon ihania viestejä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet saman tai kokevat sitä parhaillaan <3

      Poista
  2. Kirjoitat äidistäsi kauniisti. Joka kerran lukiessani vetää hiljaiseksi.
    Levollisuutta ja rauhaa toivon äidillesi ja sinulle ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heli. Äitini on ihminen, joka ansaitsee kauniita sanoja <3 Äiti on aina ollut Äiti isolla Ää:llä <3

      Poista
  3. Voimia Sinulle! <3
    Olen tuon kokenut kauempaa ja en varmasti ymmärrä täysin asiaa. Oman äitini olen menettänyt jo yli 30 vuotta sitten. Usein ajattelen nykyisin, minkälainen hän olisi ollut minun iässä. Nämä on vaan niin vaikeita asioita.
    Olet aina mielessäin *voimahali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeita asioita ovat, jokainen joutuu sen joskus kokemaan. Asioita, joita varmasti pohtii ennen ja myös juuri silloin kun ne on kohdallaan ja myös jälkeenpäin <3

      Poista
    2. Olen työssäni tekemisissä äitisi kaltaisten vanhusten kanssa ja tämä kirjoituksesi osui ihan maaliin. Jospa kaikki omaiset osaisivat suhtautua asioihin tuolla tavoin.Ymmärrän kyllä että tulee vaikeita hetkiä, mutta juuri tuo kun ymmärtää että se on sairaus joka puhuu, auttaa vaikeuksien yli ainakin hetkeksi. Hyviä aikoja sinulle ja äidillesi jatkossa ja luota siihen että elämä kantaa.

      Poista
    3. Voi Tarja minä ihailen teitä, jotka teette tärkeää työtä näiden vanhusten parissa ja kuinka monet jaksavat olla niin ihanan kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä <3

      Poista
  4. Näitä ihmisiä tapaan joka päivä työssäni. Tärkeintä on huolehtia perustarpeista ja luoda turvallinen ja kiireetön ilmapiiri :)
    Tsemppiä sulle! Ihanaa, että sulla on aikaa äidillesi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin. Rauhallista puhumista, käden silittämistä ja tunteiden näyttämistä sitä se on.

      Poista
  5. Ymmärrän täysin mistä puhut. Oma isäni sairasti myös Alzheimeria ja loppuaikoina myös Levy kappale tautia, joka on myös todella hirveä sairaus (se vei sitten lopullisesti mm. puhekyvyn ja muunkin toimintakyvyn). Jouduin isän "hyvinä päivinä" esittelemään itseni hänelle muutaman minuutin välein, koska hän ihmettele "kuka sinä oikein olet?" jatkuvasti. Huonoina päivinä häneen ei saanut mitään kontaktia, ei edes katsekontaktia. Jo tällainen kontaktin saamisen vaikeus on todella raastavaa. Luulen tietäväni mitä käyt nyt läpi. Ei voi kuin toivottaa voimia ja tsemppiä<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sari <3 en ole koskaan kuulutkaan tuosta toisesta taudista. Varmasti niin raskasta <3 Varmasti tiedät, että mitä läpi käydään <3

      Poista
  6. Meillä on anopilla myös jonkinasteinen muistisairaus ja appiukolla alkava... Mitä lähemmäs sairaus tulee, sitä enemmän se koskettaa. Jaksamista sulle Maiju ❤️

    VastaaPoista
  7. Voi että. Voin vaan kuvitella miltä susta tuntuu aloittaa kaikki esittäytymisistä lähtien aina vaan alusta, jokaikinen päivä. Kyllä siinä varmasti epäuskon ja epätoivon hetkiä tulee koettua, mutta olet kyllä niin ihana tytär äidillesi, ettei paremmasta väliä.

    Toivon sulle jaksamista ja äidille mahdollisimman paljon niitä pelottomia päiviä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin minä vaan yritän ajatella, että tämä on sairaus ja siitä se johtuu. Pahinta on noi pelkotilat, joita ei ole kiva katsoa vierestä <3

      Poista
  8. Voi Maiju! Minä vasta odottelen, tuleeko meillä tätä vaihetta.

    Tällä hetkellä vastailen puhelimeen useamman kerran päivässä, kun äiti soittaa, ettei kotihoito ole käynyt, eikä ole tuonut mitään lääkkeitä. Yritän rauhoittaa, että kyllä ne sieltä tulevat. Pelottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kuulostaa kyllä jo siltä, että on pitkällä <3 Tsemppiä sinne <3

      Poista
  9. Jotenkin on vaikeaa sanoa mitään tähän postaukseen. Toivon lempeitä päiviä äidillesi ja paljon voimia sinulle Maiju <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi, usein se lohduttaa, kun toiset varmasti tietävät, että mitä läpi käydään <3

      Poista
  10. Koskettava kirjoitus. Minäkin toivon äidillesi ja sinulle seesteisiä ja turvallisen mielen päiviä <3

    VastaaPoista
  11. Voimia sinulle Maiju.
    Tiedän, mitä käyt lävitse. Oma äitini asuu hoivakodissa ja sairastaa Alzheimeria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten varmasti molemmat tiedämme mitä läpi käydään <3

      Poista
  12. On tosi rankkaa nähdä rakkaan läheisen lähtevän jonnekin omaan maailmaansa. Kun on ollut omalle läheiselle tärkeä ja läheinen on ollut itselle rakas ja lähes tärkein homma on vielä haasteellisempaa itselle.
    Mun mummo tunnisti minut 25vuotta vanhoista valokuvista. Naamatusten ei minuatunnistanut. Moitti valokuvahetkissämme, kun valokuvan typykkä ei enään viitsi mummoaan käydä moikaamassa. Mun mummo eli Kekkosen aikaa 2017 vuonna.
    Silti opetti mulle kaksinkertaisen villasukan kantapään kutomisen. Räpelsin sukkaa ja kuuntelin moitteita Kekkosesta ja toisesta edemenneestä mummosta ja varastetuista kahvilusikoista ja kudoin. Mummo pysähtyi katsomaan ja otti käsistäni kiinni ja pisti käten kutomaan oikein. Kymmenet kantapäät kävin kutomassa, mummon palvelutalon huoneessa. Kun osasin, mummo silitti selkääni, hipsutti ja kertoi valokuvan minun siitä pitäneen.
    En tiedä tunnistikomummo koskaa nminua palvelutalossa.
    Vaarin (oli edesmennyt jo useita vuosia sitten) syntymäpäivänä vein mummolle suopursunkukkia maljakkoon (vaarin lempikukkia), silloin mummo minut ehkä tunsi. Halasi ja puhui vaarin lempitytöstä ja eläimistä ja halusi kutoa molempiin sukanvarsiini kantapäät (kirjaili suopursunkukkia sukkieni kantapäihin). Mummo ei ollut kiukkuinen ja muisti asioita.
    Mummo oli kuollut seuraavana yönä. Oli kauniit jäähyväiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mitä muistoja sinulla olikaan. Ihan tuli kyynel silmään. Varmasti kuitenkin olet jättänyt mummollesi ihania hetkiä, vaikka ei olisi tunnistanutkaan sinua <3 Äitikään ei tunnista ja silti tiedän, että olen tärkeä <3

      Poista

Kiitos kommentistasi. Tervetuloa uudestaan.