maanantai 17. syyskuuta 2018

Kun mieli järkkyy - riittääkö lääkäriltä ymmärrystä?

Olen ollut puolitoista viikkoa sairaslomalla, koska omat voimat katosivat muutaman eri asian summana. Kirjoitin aiheesta Kun viemäri menee tukkoon. Tuo kirjoitus tuli heti tuoreeltaan, kun voimat olivat ihan lopussa. Kirjoitin siitä, kun työkaverit puuttuivat tilanteeseeni ja kehottivat lähtemään työterveysasemalle. Itse olisin varmasti vielä sinnitellyt asian kanssa ja yrittänyt vain jaksaa.

Sain ensiksi viikon sairaslomaa ja käskyn tehdä asioita, jotka tuntuvat kivoilta. Tapasin ensimmäisellä kerralla aivan mielettömän ymmärtäväisen lääkärin. Kivojenkin asioiden välissä välillä on ahdistanut ihan hitosti. Sille ei vaan voi mitään, kun alkaa rintaa puristaa ja itkettää. Jokainen, joka on joskus ahdistunut tai uupunut, niin varmasti tietävät, että mistä puhun.

Viikon kuluttua minulla oli käsky tulla uudestaan lääkäriin ja sitten katsotaan jatko. Siinä vaiheessa oli vielä ahdistus suuri, vaikka yritin jaksaa. Kun menin lääkärin vastaanotolle, niin itkien purin tilannetta, että missä sillä hetkellä mennään. Olin ollut viikon sairaslomalla. Lääkäri kuunteli minua ja kun lopetin, hän sanoi, että "jos kirjoitan sinulle vielä pari päivää sairaslomaa". Olin ihan äimän käkenä, että "etkö kuullut ollenkaan, että mitä minulle kuuluu"? Kuulin vain lääkärin toteavan, että "KELA ei oikein ymmärrä näitä työuupumisia".  Itkun seasta sain vaan sanottua, että "nyt on tilanne se, että en välitä mitä KELA ymmärtää tai mitä työnantaja sanoo, nyt mun on pakko ajatella vain itseäni". Olen kerran aiemmin ollut tässä vastaavassa tilanteessa tiesin, että viikko sairaslomaa ei riitä. Lääkäri vain totesi, että "kyllä nyt vaan pitäisi jaksaa ja kyllä nyt vaan pitäisi mennä töihin". Siinä vaiheessa olisin melkein ollut valmis menemään irtisanomaan itseni, jos mun vaan olisi ollut pakko jaksaa.  Täytyy sanoa, että en ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi, enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, että miksi minun pitäisi jaksaa, jos en jaksaisi.  Ilman työkavereita olisin vaan yrittänyt jaksaa ja kun lopulta lähden hakemaan apua, tulee vastaan lääkäri, jonka ainoa ohje on, että "kyllä nyt vaan pitäisi jaksaa".

Kun lähdin lääkäristä. Otin kaksi puhelua toisen miehelleni ja toisen ystävälleni. Oli pakko purkaa tilanne suoralta kädeltä ja todeta, että nyt loppui multakin ymmärrys lääkäriin.  Mieheni on varmasti se, joka on nähnyt tilanteeni parhaiten ja tietää, että olenko kunnossa vai enkö ole. Hänkin ihmetteli lääkärin kommentteja.



Mietin vielä seuraavana päivänä noita lääkärin sanoja. Mietin, että kun ihminen on heikoimmillaan, niin miksi lääkäri vetää mattoa jalkojen alta juuri silloin, kun tuntuu, että sitä mattoa ei siellä edes ole.

Sanoin lääkärille, että olen niin kovasti yrittänyt. Olen ajatellut, että en jää sänkyyn makaamaan ja yritän joka päivä nousta ylös sekä yritän joka päivä nähdä asioissa mukavia juttuja. Silti tuostakin huolimatta tuntuu välillä ihan sairaan pahalta. Mietin mielessäni, että täytyykö ihmisen jaksaa, jos ei hän jaksa. 

Jouduin tekemään päätöksen, että en tule enää koskaan menemään kyseisen lääkärin vastaanotolle. Itse päätin, että koskaan kukaan ei tule minulle sanomaan, että minun olisi pakko jaksaa, jos en jonain päivänä jaksa. Koskaan ei kukaan saa vetää mattoa minun jalkojeni alta.



Haluan puhua näistä asioista siksi, että näistä asioista puhutaan ääneen. Varmasti meille monille tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa. Itselläni tuli voimaa vieviä asioita päällekkäin (työuupumus ja äidin pahentunut alzheimer) ja siksi voimani ehtyivät. Haluan kertoa, että se on ihan okei, että näin tapahtuu. Se on ihan okei, että aina ei jaksa. Aina tarvitse jaksaa, edes lääkärin käskystä.

Kaikesta huolimatta haluan jaksaa uskoa siihen, että tästä kaikesta selvitään. Joka päivä haluan nähdä kuitenkin sen auringon sieltä pilvien takaa.

Maiju

Kohta joudun luopumaan näistä kynsistä

Kynnet yhteistyössä BeArt Studion kanssa

Elokuussa marssin taas Janan luokse ja sanoin, että nyt tehdään ihan peruskynnet. Ajatuksena oli pitkästä aikaa ottaa ranskalaiset kynnet, jotka sopivat sitten asuun kuin asuun. Mieli oli jo tuossa vaiheessa vähän alakuloinen ja ajattelin, että pukeudun tylsästi mustaan tehostettuna valkoisella. Halusin, että kynnetkin ovat sitten sellaiset aika peruskynnet.

Jana kysyi, että haluatko, että tehdään ihan perusranskalaiset, niin vastasin, että voisihan niissä olla vähän timantteja. Sain niin kauniit kynnet, että näistä tuli heti ihan suosikit. 

Nyt kynnet on ovat olleet vajaan kuukauden ja täytyy sanoa, että olen niin rakastunut näihin, että en tiedä, että maltanko luopua näistä uusien kynsien edessä. Usein kynnet ovat neljän viikon kohdalla jo sen näköiset, että huutavat huoltoa. Tällä kertaa olisin varmasti voinut mennä näillä vielä ainakin pari viikkoa.


Kun kävin viimeksi huollossa, niin Jana oli jäämässä lomalle. Ajattelin, että prinsessa vaatii lomalle kruununsa ja pullon valkkaria. Molempia hän sitten lomalleen sai. Kävin pikaisesti ostamassa tämän puhallettavan kruunun Kampin Kellopelistä, jossa usein käyn ohi mennessäni katsomassa, että löytyykö sieltä jotain kivaa ostettavaa. Tälläkin kertaa siis löytyi. 



Kynnet ovat olleet kuvauksellisimmat, mitä minulla on koskaan ollut. Mietin juuri äskettäin, että liki kymmeneen vuoteen on mahtunut aika paljon erilaisia Janan käsittelyssä olen muistaakseni käynyt jo liki viisi vuotta. Siihenkin on mahtunut jo monenlaisia. 




Nyt siis kaikolla jään kaipaamaan näitä kynsiä, sillä nämä oli ehdottomasti yhden kauneimmista, joita Jana on mulle tehnyt. 

Maiju

tiistai 11. syyskuuta 2018

Gluteenitonta pullaterapiaa

Viime päivinä olen yrittänyt karkoittaa väsymystäni tekemällä vain mukavia asioita, silti tekemisen väliinkin tulee niitä väsymysoireita. Koitan keskittää ajatuksia johonkin ihan muuhun, kun niihin asioihin, mitkä mut on saaneet uupumaan. Tänään koitin karkoittaa väsymystä pullaterapialla. Tässä on viikkojen myötä keksinyt ihan uusia terapiamuotoja, joita voisi alkaa harjoittamaan. Mukaan on tullut iloterapia, valokuvausterapia ja nyt pullaterapia.

Kati (Hellapoliisi) soitti aamulla, että hän aikoo leipoa pullaa ja heillä olisi tiedossa kuvauspäivä. Kysyi, että tulenko työhuoneelle? Päätin sitten ottaa gluteenittomat pullatarvikkeet mukaan ja tehdä pullaa myös itselleni. Siinä samalla voi purkaa molemmat omia huoliaan toisilleen.

Olen ennen keliakiaani pitänyt itseäni hyvänä kokkina ja leipurina. Nyt on tilanne muuttunut. Tuntuu, että sähellän noiden jauhojen kanssa aina niin, että ne on aina pitkin pöytiä. Gluteeniton jauho on koostumukseltaan perunajauhomaista ja siksi se on vaikeasti hallittavissa. Niin tälläkin kertaa.

Ensiksi onnistuin tunkemaan liehuhelmaisen puseroni rasvalautaselle oikein kunnolla. Sen jälkeen olin sitten tässä jauhopölyssä koko nainen.  Tunsin olevani oikein kotikokkien kotikokki. Olin saanut kesällä Moilas Glutenfree pulla & munkkimix -jauhoseoksia Moilaselta ja se olikin hyvä syy leipoa pullaa. Tähän väliin on pakko sanoa, että tuolla jauhoseoksella tulee parhaat pannukakut ja letut. Mun valintani siis pannukakkutaikinaksi on tämä jauhoseos.













Vaikka alku näytti hankalalta, niin lopulta sitten sitkeys palkittiin. Sain pullat pussiin ja pakkaseen. Nyt on sitten Hellapoliisin keittiön pakastimessa hätävaralle kahvileipää, jos sattuu tulemaan vieraita työhuonelleni. Mun vieraat syövät kaikki aina gluteenitonta, koska minäkin syön.

Pullaterapiaa voin suositella muillekin.

Maiju

torstai 6. syyskuuta 2018

Kun viemäri menee tukkoon

Koko tämä vuosi on ollut monella tapaa raskas. Yleensä en puhu julkisesti työhön liittyvistä asioista, mutta nyt hieman avaan. Koko alkukevään venyimme ja venyimme töissä. Usein siitä puhuttiin ääneen, mutta jostain syystä se kuitenkin kaikui lopulta kuuroille korville. Tuntui, että asia tiedostettiin, mutta sille ei vaan voitu tehdä mitään, koska vaan oli resurssipula. Venyimme ja venyimme ja venytimme työpäiväämme kesäloman alkuun saakka. Työni on hyvin aikataulutettua,jos en minä pysy aikatauluissa, ei siinä sitten pysy muutkaan. Siinä sivussa äitini tilanne koko ajan paheni ja paheni. Yritin siinä sitten näiden kahden stressiä tuottavan asian kanssa tulla toimeen itseni kanssa.

Olin kesälomalle jäädessäni niin poikki, niin poikki. Loma meni ilman mitään suunnitelmia ja olin koko ajan valppaana, jos äitini tilanne huononee. Olin onnellinen siitä, että ei ollut sitä työstressiä sotkemassa, joten sen voimin jaksoin tilannetta. Kun lomani loppui, olimme päättäneet työkaverini kanssa, että emme enää suostu tilanteeseen, mikä oli ollut keväällä. Tilanne ei ollut meistä johtuvaa vain ulkopuoliset tahot aiheuttivat meille sen lisäpaineen koittaa koko ajan tehdä vaan enemmän ja enemmän niillä vähäisillä resursseilla. Olemme usein puhuneet, että kun joku viemäri vetää, niin sinne sitten kaadetaan enemmän. Näin oli käynyt meillekin. Kuitenkin tulee tilanne joskus väistämättä eteen, kun se viemäri menee tukkoon. Siinä ei auta enää mitkään viemärinpuhdistusaineet, jos tilanne on päässyt pahaksi. Loman jälkeen tuntui, että meiltä vaadittiin taas enemmän ja enemmän. Yritimme hangoitella vastaan, että emme kykene enää. Silti pyydettiin vaan yrittämään. Me yritimme. Yritimme oman jaksamisen äärirajoille saakka.

Olen ollut useita viikkoja siinä tilanteessa, että aloitan aamuni itkulla ja lopetan iltani itkulla. Siihen väliin mahtuu monet muutkin itkut. Naurukin loppui jossain vaiheessa ja hymy hyytyi. Itsekään en enää meinannut tunnistaa itseäni. Tuntui, että ilon aiheet alkoivat häviämään. Ne asiat, joille olin aina nauranut, ei enää naurattanut ollenkaan. Sain itseni usein kiinni katsomasta tyhjyyteen, miettimättä ei mitään, kyynelten valuessa vain pitkin poskia.



Eilen tulin tilanteeseen, jossa lähimmät ystävät ja lähimmät työkaverit jo puuttuivat asiaan ja sanoivat, että "sun ei ole pakko jaksaa". Olen hokenut joka päivä itselleni, että "katson tämän päivän, yritän jaksaa vielä tämän päivän".  Työkaverini sanoi eilen aamulla kuntosalilla, että "sä et ole kunnossa, nyt menet lääkäriin". Koitin vielä sanoa, että "katson vielä tämän päivän". Työkaverini sanoi, että "ei, sä et katso enää". Silloin tajusin, että nyt on pakko, viimeistään nyt on pakko myöntää, että viemäri oli mennyt tukkoon. Nyt oli viimeinen aika pysähtyä ja tyhjentää kalenterit niistä asioista, joita ei ole enää pakko suorittaa.

Oli ymmärrettävä se, että ihminen ei jaksa, jos työssä täytyy vaan suorittaa yli äärirajojen ja siinä sivussa pitää yrittää jaksaa nämä elämän muut paineet, jotka syövät todella paljon.

Annoin luvan itselleni myöntää, että mun ei ole pakko jaksaa. Seuraavat viikot keskityn vain niihin asioihin, jotka tuovat enemmän kuin syövät. Tosin äidin asioita yritän hoitaa ja käydä silittämässä aina välillä äidin kättä. Itken kun itkettää ja yritän päästä taas jaloilleni.

Kiitos ystävät, jotka puutuitte ja kiitos kun annoitte minulle luvan olla heikko. Kiitos kun kerroitte,  että monet asiat eivät ole minun ongelmia, ne on ylemmän johdon ongelmia

Maiju

lauantai 1. syyskuuta 2018

Kyyneleitä bussissa

Eilen kirjoitin Facebookissa siitä, että mihin piilottaisi kyyneleet silloin, kun ne tulee bussissa. Harmittelin sitä, että kun olen koko kesän voinut piiloutua aurinkolasien taakse ja nyt ei enää oikein voi. Osa oli sitä mieltä, että kyyneleitä ei tarvitse piilotella, että ne saa tulla siellä missä tulevat. Itse olen taas tottunut itkemään itkuni kotona tai jossain missä ei olla valvovien silmien alla. Kuitenkin tämän raskaan vuoden aikana bussi on varmasti se paikka, jossa usein ajattelen vaikeita asioita, joten silloin sille ei voi mitään, kun kyyneleet tulevat silmiin.

Tänä vuonna on varmasti itketty enemmän kuin koskaan. Olen itkenyt yksin ja olen itkenyt myös muiden kanssa. Täytyy sanoa, että äidin sairaus ei ole ollut pelkästään itkua, olemme äidin kanssa myös nauraneet. Olemme tunteneet hyvin paljon tunteita äidin sairauden pahentuessa. Kuitenkin aina välillä ei vaan voi tunteilleen mitään. Sanon usein, että olen niin tunneherkkä ihminen, tunnen voimakkaasti ilot, mutta tunnen myös surut.

Torstai-iltana tuli sairaalasta taas huonoja uutisia, että äiti oli kaatunut siellä pahasti ja lyönyt päänsä. Äiti ei pysty kävelemään valvomatta, mutta näin oli taas päässyt käymään. Kun sairaalassa sängyn laitaa ei voida pitää ylhäällä, niin äiti pääsee välillä lähtemään yksin liikkelle, vaikka ei siihen kykene. Hän ei ymmärrä aina omia voimavarojaan. Päässä oli vielä edelliset vammat, jotka eivät olleet parantuneet ja isku sitten osui taas samaan kohtaan. Voi kuinka voimattomuutta tunteekaan tällaisina hetkinä. Kuinka sitä haluaisi suojella äitiä kaikelta onnettomuuksilta, mutta kun ei vaan pysty. Perjantaiaamuna taistelin itseni ja tunteideni kanssa bussissa ja ensimmäistä kertaa tunsin itseni niin voimattomaksi, että en pystynytkään menemään töihin. Minä, joka en yleensä jää pois töistä, kuin pää kainalossa. Jouduin jäämään bussista pois ja soitin mieheni hakemaan minut, en pystynyt istumaan bussiin enää kotimatkalla. Tunsin, että nyt hajoan.





Saatan kertoa asioista vain pintaa, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta ihmiset ymmärtävät, että asiat ovat tällä hetkellä sellaisia, että ne aiheuttavat huolta ja pahaa oloa. Jos voisin, niin sanoisin, että viekää tuo Alhzheimer pois äidistäni. En vaan voi.

Kiitän kuitenkin jokaista, joka on laittanut minulle viestejä eri kanavien kautta. On päiviä, jolloin nauran ja on päiviä, jolloin itken. Jokaisena päivänä kuitenkin tunnen ja se on tärkeää.

Maiju