lauantai 1. syyskuuta 2018

Kyyneleitä bussissa

Eilen kirjoitin Facebookissa siitä, että mihin piilottaisi kyyneleet silloin, kun ne tulee bussissa. Harmittelin sitä, että kun olen koko kesän voinut piiloutua aurinkolasien taakse ja nyt ei enää oikein voi. Osa oli sitä mieltä, että kyyneleitä ei tarvitse piilotella, että ne saa tulla siellä missä tulevat. Itse olen taas tottunut itkemään itkuni kotona tai jossain missä ei olla valvovien silmien alla. Kuitenkin tämän raskaan vuoden aikana bussi on varmasti se paikka, jossa usein ajattelen vaikeita asioita, joten silloin sille ei voi mitään, kun kyyneleet tulevat silmiin.

Tänä vuonna on varmasti itketty enemmän kuin koskaan. Olen itkenyt yksin ja olen itkenyt myös muiden kanssa. Täytyy sanoa, että äidin sairaus ei ole ollut pelkästään itkua, olemme äidin kanssa myös nauraneet. Olemme tunteneet hyvin paljon tunteita äidin sairauden pahentuessa. Kuitenkin aina välillä ei vaan voi tunteilleen mitään. Sanon usein, että olen niin tunneherkkä ihminen, tunnen voimakkaasti ilot, mutta tunnen myös surut.

Torstai-iltana tuli sairaalasta taas huonoja uutisia, että äiti oli kaatunut siellä pahasti ja lyönyt päänsä. Äiti ei pysty kävelemään valvomatta, mutta näin oli taas päässyt käymään. Kun sairaalassa sängyn laitaa ei voida pitää ylhäällä, niin äiti pääsee välillä lähtemään yksin liikkelle, vaikka ei siihen kykene. Hän ei ymmärrä aina omia voimavarojaan. Päässä oli vielä edelliset vammat, jotka eivät olleet parantuneet ja isku sitten osui taas samaan kohtaan. Voi kuinka voimattomuutta tunteekaan tällaisina hetkinä. Kuinka sitä haluaisi suojella äitiä kaikelta onnettomuuksilta, mutta kun ei vaan pysty. Perjantaiaamuna taistelin itseni ja tunteideni kanssa bussissa ja ensimmäistä kertaa tunsin itseni niin voimattomaksi, että en pystynytkään menemään töihin. Minä, joka en yleensä jää pois töistä, kuin pää kainalossa. Jouduin jäämään bussista pois ja soitin mieheni hakemaan minut, en pystynyt istumaan bussiin enää kotimatkalla. Tunsin, että nyt hajoan.





Saatan kertoa asioista vain pintaa, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta ihmiset ymmärtävät, että asiat ovat tällä hetkellä sellaisia, että ne aiheuttavat huolta ja pahaa oloa. Jos voisin, niin sanoisin, että viekää tuo Alhzheimer pois äidistäni. En vaan voi.

Kiitän kuitenkin jokaista, joka on laittanut minulle viestejä eri kanavien kautta. On päiviä, jolloin nauran ja on päiviä, jolloin itken. Jokaisena päivänä kuitenkin tunnen ja se on tärkeää.

Maiju

30 kommenttia:

  1. Tuot hienosti julki sen, ettei Alhzheimer oli vain potilaan sairaus, vaan nimenomaan myös läheisten. Sekin puoli on kaikkien hyvä tiedostaa. Toivon Sinulle paljon voimia *halaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain vaiheessa tuntuu, että se on kovempi omaisille. Se tulee siinä vaiheessa, kun alzheimer-potilas alkaa itse jo unohtamaan kaiken sen mitä unohtaa <3

      Poista
  2. Voi <3 Nyt tulee mieleen Juha Tapion kappaleen sanat "Anna pois itkuista puolet" <3 En voi kuvitellakaan miten pahalta susta tuntuu <3 Halit jo voimia sulle <3 Kyynel täälläkin tuli silmään...Itke vaan, se helpottaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jaana. En edes itse ymmärrä, että miten paljon tunteita tämä onkaan herättänyt itsessäni. Kun kyse on niin rakkaasta ihmisestä ja näkee, että mitä sairaus tekee hänelle, niin se tuntuu niin pahalta <3

      Poista
  3. Iso hali. Tiedän omakohtaisestoi mitä käyt läpi, se on raskasta. Itku tulee kun on tullakseen, se on merkki että välitämme. Tulee myös vielä se ISO itku, sitä hetkeä itse pelkään. VOIMIA..

    VastaaPoista
  4. Halaus sinulle ja paljon lämpimiä ajatuksia. Itsellenkin nousi kyyneleet silmiin, kun luin tätä postausta. Läheisen sairastuminen vakavasti on asia, jolloin tunteiden on pakko antaa tulla sellaisina kuin tulevat. Töistä pois jääminen oli aivan oikea ratkaisu. Voimia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt oli vaan pakko kuunnella sisintään. Oli niin paha olla ❤️

      Poista
  5. Voimia sinulle Tuo on valtavan rankkaa, mutta vaihtoehtoja ei kuin jaksaminen.
    Minä olen itkenyt kaupan kassalla töissä ja lihatiskillä ja varastossa, milloin sinne ennätin. Siihen aikaa ei ollut mahdollista jäädä kotiin, vaikka äiti kuoli ja lapsi oli sairaalassa. No minä itken ja tein töitä ja maalaisukot ja -akat ihmetteli. No se oli sitä aikaa.
    Olet niin usein ajatuksissani <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella, elämässä tulee tilanteita, jolloin vaan pitää jaksaa. Tällaisten päivien jälkeen paistaa kyllä vielä se aurinko.❤️

      Poista
  6. Kyyneleet saa tulla missä vaan ja jos joku niitä oudoksuu, ehkei hän kestä itse näyttää omia erilaisia tunteitaan. Olen niin pahoillani, että taistelette tälläisten asioiden äärellä. Meillähän on nyt kaikki sinällään hyvin, kun molemmat muistisairaat appivanhemmat ovat turvassa, mutta joka kerta kohdatessa sydän menee mullin mallin. Heistä on myös tullut sellaisia pieniä, sellaisia halattavia suloisia lapsen oloisia. Kamala sairaus ja toivon niin paljon voimia kaiken keskelle rakas Maiju.

    Paljon halauksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä on niitä elämän vaikeimpia asioita, jotka tulevat ja ne sitten vaan pitää elää. Vaikeita asioita, mutta ne myös opettavat ainakin herkkyyttä ja ymmärrystä muiden kokemuksia kohtaan <3

      Poista
  7. Voimia sinulle äitisi sairauden kanssa. Tiedän omasta kokemuksesta millaista on olla muistisairaan omaisena, ei aina helppoa, joskin ilon ja naurun hetkiä mahtuu sentään myös mukaan, onneksi.

    VastaaPoista
  8. Voimia sinulle ja äidillesi <3

    VastaaPoista
  9. Voi Maiju - ihminen jaksaa vain rajansa - ja ne rajat ovat jokaisella erilaiset. Meillä ollut viime viikkoina miehen isän kanssa hieman samanlaisia kokemuksia ja tuntuu kamalalta katsoa vierestä kun mitenkään ei voi toisen tilannetta helpottaa. Ja tuntuu pahalta myös katsoa mieheni tuskaa, jota hän yrittää peitellä.
    Voimia sinulle - ja muista, että myös sinulla on oikeus olla se, jota hoivataan ja lohdutetaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä tiedät <3 voimia myös sinne <3

      Poista
  10. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005810862.html?utm_source=facebook&utm_medium=toimitus

    Hei, Maiju!
    En ole varma osasinko kopioida tuon viikonlopun hesarin alzheimer-linkin. Isäni on sairastanut alzheimeria vuodesta 2011 ja äitini toimii hänen omaishoitajanaan. Kesällä äitini sai yhtäkkiä aivoverenvuodon, mutta onneksi hän on toipunut entiselleen. Tuntuu todella avuttomalta asua täällä useamman sadan kilometrin matkan päässä, kun ei voi konkreetisti oikein auttaa mitenkään. Voimia meille kaikille <3. T Kirsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä. Se tuli ja luinkin sen ja jaoin myös toisaalle <3 Varamasti tuo satojen kilometrien päässä asuminen on se, joka asettaa itselleen vielä enemmän haasteita ja huonoa omaatuntoa <3 jaksuja sullekin.

      Poista
  11. Alzheimerin tauti on kaikessa paskamaisuudessaan viheliäinen tauti. Äitini sai diagnoosin kaksi ja puoli vuotta sitten vain 71 vuotiaana. Tauti oli ehtinyt edetä äidillä jo useamman vuoden ennenkuin se huomattiin (äidin luonne on sellainen, että emme me omaisetkaan sitä huomanneet). Pari vuotta ollaan menty aikamoista vuoristorataa. Viime talvena äitini joutui (pääsi) hoitokotiin, kotiavusta huolimatta ei pärjännyt enää. Äitini on ns. sairauden tunnoton eli omasta mielestään olisi pärjännyt ihan hyvin. Hän oli työskennellyt yli 40 vuotta kodinhoitajana, avun vastaanottaminen on hänelle vaikeaa. Hän on ollut se joka auttaa. Suru, avuttomuus, viha, huono omatunto. Niitä tuntevat sekä sairastunut että omainen. Suunnattomasti voimia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka nuorena äitisi on diagnoosin saanut. Se on tauti, jonka oppii ymmärtämään vasta kun se sattuu omalle kohdalleen. Taudeista yksi viheliäisimpiä <3 Oma äitini on aina tehnyt kaiken itse ja hänellä myös tosi vaikea ottaa apua vastaan.

      Poista
  12. Maiju! voimia. Mä olen käynyt saman läpi oman äitini kanssa....

    VastaaPoista
  13. Voimia sinulle ja läheisillesi. Elämä on arvaamattoman raskasta ja sitä kun ei koskaan tiedä mitä eteen tulee ja parempi niin. Päivä kerrallaan ja muista pitää huolta itsestäsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on, koskaan ei tiedä, että millaiset eväät se meille tarjoaa <3

      Poista
  14. Tavoitan tuon tunteen, joka on minullakin vahvassa. Suru on niin suuri asia, koska siihen liittyy paljon henkilökohtaisia kokemuksia, joissa on usein olleet mukana vain ne lähimmät ihmiset. Kun surussa on jotain pitkäaikaisempaa, ja se on kokoluokaltaan koko elämän kokoista, ninä en halua itkeä julkisesti, tai edes kaikkien ystävien lähellä, vaan kotona, jossa muidenkin nähden tullut itku on jotain sellaista luonnollista, joka saa vain tulla, eikä siihen tarvitse tavallaan kenenkään enempää paneutua sillä hetkellä. Arjen jatkuminen ympärillä on parasta lohtua, ihmisten olemassaolo.
    Voimia kovasti tähän(kin) elämänvaiheeseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mielummin itkisin jossain muualla kuin bussissa. Tosin välillä itku vaan tulee ihmisten keskellä, sillekään ei sitten voi mitään. Se osoittaa vaan sen, että on tunteva ihminen <3

      Poista

Kiitos kommentistasi. Tervetuloa uudestaan.